kesäkuu 5, 2015

Ratapyöräilystä, osa 1

Lähdetään liikkeelle heti ensimmäiseksi siitä, että ratapyöräily on pyöräilyn alalajeista se kaikista miehekkäin laji. Piste. Vaikka näin miehekkäitä juttuja ei tarvitse yleensä perustella, niin julkaisun luonteen huomioiden joustetaan tästä säännöstä: Kuvittele pyörän päälle perinteinen maantiepyöräilijä. Lisää siihen varovasti hippusellinen (noin 20 kiloa) lihasmassaa, käännä yli 60 kilometrin tuntinopeus alamäessä tasaiselle pinnalla, ja ollaan ratapyöräilyn ydinmehun parissa.

Skribenttinne on kuluttanut ketjua vuosien saatossa sekä maastossa että maantiellä, mutta ratahommiin perehtyminen on tuntunut jostain syystä luontevimmalta. Kenties vastaus piilee voimailutaustassani, joka antaa tähän lajiin luontaisia lähtökohtia. Kirjoittelen nyt kauden 2015 aikana Poljentoon ratapyöräilystä siinä muodossa kuin sitä Suomessa harrastetaan. Painotan vielä, että olen itsekin lajin parissa aloittelemassa vasta toista kautta, joten kaikki vinkit ja ohjeet otetaan vastaan.

Alman päivän ratakisoissa Helsingin Velodromilla 2015.

Alman päivän ratakisoissa Helsingin Velodromilla 2015.

Tuumat ja tuhannesosat

Avaan tässä ensimmäisessä kirjoituksessani muutamia termejä ja käytäntöjä, jotta tulevat kirjoitukseni eivät muistuta liikaa Kuolleenmeren kääröjen tulkintoja. Vaikka kyse on edelleen pyöräilystä, on radalla omat kommervenkkinsä, jotka eivät suoraan siirry maantieltä ovaalille.

Radallahan ajellaan kiinteävälityksisellä pyörällä, ilman jarruja. Tästä johtuen radalla ei tapahdukaan kovin nopeita vauhdin muutoksia, vaan ryhmäajoissa on aivan omanlainen flow’nsa maantiekisoihin verrattuna. Tästä syystä ei myöskään kannata maaliviivan ylityksen jälkeen laittaa ”kampea suoraksi”.

Välityksien vaihto onkin radalla oma rituaalinsa, ja varsinkin omnium-kisoissa olo muistuttaa enemmän mekaanikkoa kuin pyöräilijää. Takaratas on yleensä 14-11-piikkinen, ja hienosäätöä tehdään etulimppua ruuvailemalla. Itselläni rataspussista löytyy limput 48-piikkisestä 52-piikkiseen. Välitykset vaihdetaan lajin mukaan – esimerkiksi ryhmälähdöissä välitykset ovat itselläni 48/14, ja sprinttilajeissa, kuten lentävällä 200 metrillä, mallia 50/12. Kerron kauden mittaan näistä lisää.

Ratapyörissä keveys ei ole niin kriittinen tekijä kuin maantiellä, vaikka hiilikuidussa ei nykyään säästelläkään. Tavoitteena on rakentaa pyörästä mahdollisimman jäykkä, jolloin pystytään ohjaamaan tehot sinne, minne ne kuuluvatkin. Seisovan kilometrin lähdössä voimansiirtoon kohdistuu yli 2000 watin tehot (tietenkin kuskista riippuen). Maantiepyörässä tällä tavoin saa helposti väännettyä etulimpun solmuun.

Suorituspaikoista on Suomen niemellä tietenkin huutava pula. Niitähän meillä on periaatteessa vain kaksi: Helsingin 400 metrin velodromi ja Turun 333 metrin rata. Tampereen Teivon velodromia ei ehkä uskalla kuntonsa puolesta laskea vahvuuteen. Tilanteesta johtuen omniumin SM-kisat järjestettiinkin 2015 Pietarissa, 250 metrin sisävelolla.

Pureudun seuraavassa kirjoituksessani enemmän lajeihin ja niiden ominaispiirteisiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>