maaliskuu 14, 2016

Läskillä tunturiin

Fatbiket eli läskipyörät ovat yleistyneet viime aikoina siinä määrin, että yhä useampi pyöräilijä tulee varmasti miettineeksi, mihin sellaista oikeasti tarvitaan. Kerronpa siis yhdestä talvipyöräilylajista, jossa läskipyörästä on todellista hyötyä.

Jos Etelä-Suomen lumimäärät eivät tunnu tarjoavan riittävästi vastusta leveille renkaille, kannattaa suunnata Pohjois-Suomen tuntureille. Vaikka Suomessa ei olekaan varsinaisesti vuoristoisia mäkiharjoittelupaikkoja, on lumen peittämään tunturiin nousussa riittävästi haastetta kokeneellekin pyöräilijälle.

TUNTURIPYÖRÄ

Olen käynyt läskipyörän kanssa kolmena peräkkäisenä talvena yhteensä kolmella tunturilla: Ylläksellä sekä sen lähistöllä sijaitsevilla Kuer- ja Kukas-tuntureilla. Ne ovat tarjonneet riittävästi haastetta jopa tälle lumikeleihin kehitetylle erikoispyörälle, jonka renkaiden leveys on lähes neljä tuumaa. Eikä tämä ole vielä edes paljon, sillä saatavilla on viisituumaisiakin renkaita, jotka kantavat paremmin lumessa. Tosin ne vaativat myös niitä varten suunnitellun rungon – omaan pyörääni ne eivät esimerkiksi mahdu.

Läskipyörien renkaita on tarjolla myös nastoitettuna, mutta nastoista ei ole juuri lisähyötyä, ellei ole tarkoitus ajaa kovalla lumella tai paljaalla jäällä. Sen sijaan renkaan karkea kuviointi on tärkeää lumipidon kannalta. Useimmissa läskipyörissä tällaiset renkaat ovatkin jo valmiiksi asennettuina. Lisäpitoa olen yrittänyt kokeilumielessä saada kiertämällä narua renkaan ympärille, mutta vaikka tämä tuntuisikin pehmeässä lumessa hiukan auttavan, se ei ole helppo eikä kestävä ratkaisu, sillä asentaminen on työlästä ja naru kuluu nopeasti etenkin kovilla pinnoilla ajaessa. Lumiketjujakin olen harkinnut, mutta niistä lukemieni kokemusten perusteella olen kuitenkin jättänyt hankinnan tekemättä. Riskinä on nimittäin ketjujen irtoaminen ja sotkeentuminen takavaihtajaan.

DSC00096Läskipyörä lumipitoa lisäävällä narulla varustettuna moottorikelkkareitin varrella Ylläksen länsirinteen puolivälissä.

REITTIVAIHTOEHDOT

Olen pyöräillyt hiihtolatujen luistelu-uralla sekä moottorikelkka- ja lumikenkäreiteillä. Näistä hiihtoladulla pyöräily on ylivoimaisesti helpointa, mutta se on nykyään ainakin Ylläksellä kielletty turvallisuussyistä. Osa hiihtäjistä suhtautuu tunnetusti myös varsin vihamielisesti muihin ladunkäyttäjiin, mutta toivottavasti turvallisuusasiassa ei ole kyse kuitenkaan siitä. Itsekin hiihtävänä pidän vastuullista ladulla pyöräilyä hyväksyttävänä. Ladulla pyöräillessä kannattaa toki varoa, ettei renkaista jää syvää uraa, koska se saattaa myöhemmin jäätyä ja pilata siten ladun tasaisuuden. Eli käytännössä kannattaa ajaa vain kovettuneella latupohjalla ja silloinkin ehkä yöllä, kun muuta liikennettä ei juuri ole. Yölenkkeily tuo muuten helppoon harrastukseen myös vähän haastetta.

Moottorikelkkareitit ovat periaatteessa yksi vaihtoehto, mutta ainakin kokeiluni aikaan lumi oli niissä niin pehmeää, että pystyssä pysyminen oli ajoittain vaikeaa. Lisäksi riskinä ovat vauhdikkaasti ajavat moottorikelkat, jotka eivät välttämättä osaa ennakoida kohtaavansa reitillä hitaasti ja kiemurtelevasti etenevää pyöräilijää. Kelkkojen lähestymisen tosin kuulee yleensä ajoissa, jolloin ehtii siirtyä sivuun. Ylläksen lähimmät moottorikelkkareitit ovat kuitenkin niin käytettyjä, ettei niillä pyöräily ole edellä mainituista syistä kovin mielekästä. Pari vuotta sitten poljin – tai oikeastaan talutin – Ylläksen rinteen puoliväliin moottorikelkkareittiä pitkin. Jouduin olemaan koko ajan varuillani nopeasti lähestyvien moottorikelkkojen takia – etenkin, kun lumi oli hyvin pehmeää – ja kaaduin lukemattomia kertoja.

Keskitynkin tässä kirjoituksessa virallisiin talvipyöräilyreitteihin, joilla voi pyöräillä tarvitsematta hermoilla äkäisistä hiihtäjistä tai hurjastelevista moottorikelkoista. Osa Ylläksen lumikenkäreiteistä on nimittäin uusimmassa talviurheilukartassa osoitettu myös talvipyöräilyreiteiksi. Ne ovat etenkin järvien jäällä helppokulkuisia, ja hyviä harrastuspaikkoja on tarjolla aivan kylän vieressä. Metsissä ja tuntureissa reitit ovat kapeina ja epätasaisina huomattavasti vaativampia.

POLULLA

Ennen polulle menemistä kannattaa laskea renkaiden ilmanpaineet niin alas kuin uskaltaa. Renkaisiin saa näin huomattavasti enemmän pitoa ja joustavuutta – joskin tämä tapahtuu vauhdin kustannuksella, mutta eipä polulla voikaan kovaa ajaa. Silti leveätkään renkaat eivät aina takaa tasaista etenemistä, etenkin, jos harhautuu umpihankeen kapealta lumikenkäreitiltä. Tämä tapahtuu usein vieläpä siten, että vauhdin pysähtymisen seurauksena menettää tasapainonsa ja kaatuu lumihankeen.

Lumi on onneksi kantoja ja oksia lukuun ottamatta pehmeää, mutta syvästä hangesta voi olla hieman vaikea nousta ylös, varsinkin, jos pyöräilykengät ovat edelleen kiinni polkimissa. Ennen pyöräilyä onkin syytä pukeutua ”lumenpitävästi” tai muuten lumessa kierimisen seurauksena saa helposti lunta vaatteidensa alle. Esimerkiksi säärystimien käyttö ja lahkeiden kiristäminen ennen lenkkiä kannattaa.

Toisinaan lumi on liian tuoretta ja pehmeää jopa polulla, jolloin vaihtoehtoina ovat joko pyörän taluttaminen tai kantaminen. Välillä kapealla polulla ei edes mahdu rinnakkain pyöränsä kanssa vaan sitä täytyy yrittää työntää edessään. Tämäkin on ehkä helpompi vaihtoehto kuin 15-kiloisen pyörän kantaminen upottavassa lumessa.

DSC02262_pMatkalla Kuer-tunturiin lumikenkäreittiä pitkin. Nousuissa riittää haastetta.

YLÄMÄESSÄ

Kapeilla lumikenkäreiteillä tärkeintä on tasapainon ja tasaisen vauhdin säilyttäminen. Liian hiljainen tai nopea vauhti johtaa usein horjahtamiseen. Etenkin pitkät ylämäet ovat selvästi tasaista tai alamäkeä vaativampia, koska niissä on vaikea pitää yllä riittävää vauhtia: hidas vauhti johtaa jatkuviin korjausliikkeisiin, ja polulla pysymisestä tulee kuin nuorallatanssia. Jos vauhti loppuu ylämäessä, on takaisin satulaan pääseminen hankalaa. Ensimmäinen polkaisu saa takapyörän helposti pyörähtämään liian nopeasti, jolloin rengas ei saa pitoa pehmeästä pinnasta vaan kaivautuu siihen. Suurin haaste on saada toinenkin jalka polkimelle ennen kuin puolikkaan kammen pyöräytyksen aikaansaama pieni vauhti loppuu kokonaan.

Monesti onkin nopeampaa taluttaa pyörä ylämäen päälle ja yrittää vasta siellä päästä takaisin satulaan. Toisaalta mäkilähtöjen harjoittelu on hyödyllistä, koska tässä lajissa oikealla tekniikalla on suuri merkitys. Voimaa on käytettävä polkiessa hillitysti – sille tulee joka tapauksessa tarvetta kiskoessa pyörää ylös hangesta…

Lukkopolkimien käytössä on sekä etunsa että haittansa: pyörittäminen on tasaisempaa ja tehokkaampaa kuin ilman niitä, mutta vauhdin loppuessa jalka täytyy saada nopeasti irti polkimesta tai joutuu lumikylpyyn.

Lumikylvyssä.

METSÄSSÄ

Metsäisillä osuuksilla lumikenkäreitit ovat usein kumpuilevia ja mutkittelevia – joskus jopa niin mutkaisia, että pyörällä pitää kääntyä lähes paikallaan. Onneksi tällaiset kohdat johtuvat yleensä esteestä, josta voi kääntyessään ottaa tukea. Välillä puita on taipunut lumen painosta porttimaisiksi kaariksi polun ylle. Toisinaan taas pyörää joutuu nostelemaan puunrunkojen yli.

Metsässä on myös parhaat mahdollisuudet nähdä muuta elämää kuin lumen peittämiä puita ja ulkomaalaisia turisteja. Luminen metsämaisema on hyvin staattinen ja väritön, joten liike on helppo erottaa, jos vain malttaa hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan ja katselemaan. Joskus saattaa huomata lähistöllä liikuskelevan poron, tai parhaassa tapauksessa porolauman.

Jo pelkkä hiljaisuuden ja liikkumattomuuden kokeminen on hieno elämys, etenkin vilkkaaseen kaupunkielämään tottuneelle. Toisinaan metsätaipaleilla tulee vastaan myös vesistöjä. Jäätyneinä ne ovat tasaisuudessaan ja esteettömyydessään helpoimpia osuuksia. Tosin jään kestävyydestä on syytä olla varma, etenkin, jos käyttää lukkopolkimia.

Huipulla tuulee, eikä näkyvyydessä ole kehumista.

HUIPULLA

Vaikka tavoitteena olisi päästä tunturin huipulle, kannattaa näköaloista yrittää nauttia jo nousuvaiheessa. Näkyvyys huipulla saattaa nimittäin olla erittäin huono pilvien ja tuulen nostattaman lumipölyn takia. Tuuli on puurajan yläpuolella usein selvästi voimakkaampi kuin puiden suojassa, mikä voi tehdä huipulla oleskelusta varsin jäätävän kokemuksen.

Yleensä huipun tilanteen voi arvioida jo tunturia lähestyessä: jos huippua ei näy, ei huipultakaan voi todennäköisesti nähdä alas, ellei sää ehdi muuttua nousun aikana. Esimerkiksi noustessani Kuer-tunturin puurajan yläpuolelle tuuli oli selvästi kovempi kuin puiden suojassa. Huonosta näkyvyydestä huolimatta päätin jatkaa huipulle asti, koska sinne oli matkaa enää satoja metrejä. Toisinaan olisi järkevää jättää huiputus kokonaan tekemättä, mutta onhan sillä ainakin symbolinen lisäarvo.

Lumisten puiden välissä mutkittelevat kapeat polut tekevät alamäkiajosta sopivan haasteellista.

ALAMÄESSÄ

Alamäet palkitsevat siitä työstä, jonka tunturiin noustessa joutuu tekemään. Alamäissä voi päästä etenemään jopa satoja metrejä ilman taluttamista, mikä ei ole yleensä mahdollista tunturiin noustessa. Toisinaan jopa hieman kasaantuneen lumen päällä pystyy laskettelemaan, mutta pehmeä lumi saa silti eturenkaan helposti liirtoon, joka voi johtaa kaatumiseen kovassa vauhdissa.

Alamäkiajokin vaatii siis niin tarkkaa keskittymistä, ettei maisemia välttämättä ehdi enää siinä vaiheessa ihailla. Toisaalta usein laskuvaiheessa alkaa olla jo pimeä, koska Lapissa on talvella valoisaa vain muutamien tuntien ajan. Mukana onkin syytä olla ainakin hyvä kypärävalo tai otsalamppu. Kuten maastopyöräilyssä yleensä, valon on tärkeä osoittaa katseen suuntaisesti, koska polut ovat välillä hyvin mutkittelevia.

PALUUMATKA

Tunturista tulee usein väsyneenä palattua nopeinta tietä majapaikkaan, mikä tarkoittaa toisinaan autotiellä polkemista. Mukana kannattaakin olla kirkas punainen takavalo, ja mielellään ohjaustankoon kiinnitettävä lisäetuvalo siltä varalta, että kypärävalosta loppuu akku. Pöllyävä lumi heikentää valojen näkyvyyttä, eivätkä autoilijat välttämättä odota kohtaavansa jäisellä ja pimeällä tiellä pyöräilijää, joten valoissa ei kannata säästellä.

Renkaisiin kannattaa pumpata lisää ilmaa, sillä puolityhjät renkaat hidastavat vauhtia ja tekevät pyörästä epävakaan ohjattavan. Jos rinnettä alas laskiessa on jo ehtinyt tulla kylmä, on pumppaamalla mahdollisuus lämmitellä hetki tehokkaasti. Läskipyörän renkaiden täyttäminen on tosin sellainen operaatio, ettei siihen kannata kovin heikkotehoisella pumpulla ryhtyä. Mukana on parasta olla letkulla varustettu maastopyörän pumppu, jonka pystyy tukemaan jalalla maahan, koska muuten renkaan venttiili joutuu turhaan rasituksen kohteeksi. Onneksi rengasrikot ovat lumipyöräilyssä muuten hyvin epätodennäköisiä.

Tunturilenkkien pituus jää yleensä varsin vaatimattomaksi, mutta harrastus on monipuolisempaa kuin tasaisella polkeminen. Tunturipyöräilyssä joutuu harjoittelemaan paljon erilaisia lähtötilanteita, tasapainon hallintaa, pikaisia korjausliikkeitä, lukkopolkimien nopeaa avaamista, ja sen epäonnistuessa kaatumista ja lumessa ryömimistä. Laji muistuttaa hieman cyclocrossia siinä, että muillekin kuin reisilihaksille tulee lähes varmasti käyttöä. Parhaassa – tai noloimmassa – tapauksessa tapahtumasarja toistuu yhden lenkin aikana useita kymmeniä kertoja, ja ohi tallustavat lumikenkäilevät turistit pääsevät ihmettelemään tätä erikoista harrastusta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>