kesäkuu 7, 2016

Kaikki tiet vievät Jyväskylään

Mitä sinä olet luvannut treeninjälkeisessä hyvänolontunteen huumassa? Aliisa Priha lupasi pyöräillä 24 tunnissa Helsingistä Jyväskylään.

Alku: uhmapäinen lupaus

Jännittää. Elämäni ensimmäisen flechen startti siintää enää muutaman päivän päästä. Ajatukseni ovat koko viikon karkailleet siihen, mitkä ajohanskat olisivat kaikkein mukavimmat, mikä venytys paras kipeytyvälle selälle tai mikä patukka maistuisi miellyttävimmältä väsyneen polkijan suussa. Pyöräily tulee uniin: yhtenä yönä en löydä lähtöpaikalle ja harhailen hyytävässä loskassa, toisena reittimme tukkii hiihtäjien satapäinen lauma ja kolmantena suorituksemme hylätään Pendolinon peesaamisen vuoksi.

aliisa_2Jännitystä ennen matkaa. Tukijoukot saattelivat seurueemme matkaan Töölön Café Regatasta. Kuva: Mirja Priha

Muutama kuukausi takaperin menin treenin jälkeisessä endorfiinipöllyssä lupaamaan Mikko Mäkipäälle, että ajan hänen luotsaamansa joukkueen jäsenenä Fleche 2016 -ajon Helsingistä Jyväskylään. En tiennyt ajosta muuta kuin sen, mitä Mikko minulle kertoi: kyseessä on randonneur-tyylinen 24 tunnin joukkueajo, jossa kolmen-viiden hengen joukkueet ajavat 24 tunnin aikana vähintään 360 kilometriä kokoontuen lopuksi Jyväskylään. Yli kahden tunnin taukoja ei saa pitää ja viimeisen kahden tunnin aikana pitää ajaa vähintään 25 km. Meidän reittimme on pituudeltaan reilut 450 kilometriä, joten ajo tulee olemaan elämäni ehdottomasti pisin sekä metreissä että minuuteissa mitattuna. Tähän mennessä pisin yhteen mittaan polkemani taival on parinsadan kilometrin ja kahdeksan tunnin luokkaa.

Pitää olla varovainen, mitä treenien aiheuttaman hyvänolontunteen turvin lupailee. Monesti se voi tietää paljon pahanolontunnetta. Toisaalta, painajaisista huolimatta en ole vielä katunut päätöstäni lähteä matkaan. Sormet ristissä toivon, ettei se katumus iske jossakin Korpilahden korpien kohdilla.

Pitää olla varovainen, mitä treenien aiheuttaman hyvänolontunteen turvin lupailee. Monesti se voi tietää pahanolontunnetta.

Miksi matkaan?

Välillä pitää tehdä jotain hölmöä. Tavallinen pitkä lenkki tai kisaviivalle lähteminen ei ikinä saisi minua odottamaan starttiaamua näin töpinöissäni. Juuri ajoa edeltävä jännitys ja ajon aikainen innostus ovat ne tunteet, jotka saavat minut ottamaan osaa flechen kaltaiseen tapahtumaan.

Olen pyöräillyt nyt kolme kesää ja jokaiseen kesään on mahtunut yksi ”seikkailu” – pyöräilytapahtuma, jossa haastan itseni ja ajotaitoni jollain aivan uudella tavalla. Ensimmäisen vuoden kohokohdaksi riitti numerolapun kiinnittäminen oikeaan kylkeen eli kuntoajoihin osallistuminen. Toinen pyöräilykesä huipentui Italian matkaan ja siihen, kun Mortirolon ja Gavian paino jaloissani kihnutin Mapei Day 2015 -kilpailun Bormiosta Stelvion huipulle. Kolmannen kesän haaste on tämä vuorokauden taival. Tahdon kokea, miltä tuntuu, kun kahdensadan kilometrin jälkeen voi sanoa saavuttaneensa vasta puolivälin ja illan pimetessä ei etsitäkään majapaikkaa vaan yhä uutta maantietä.

Oletan flechen tuoman väsymyksen eroavan vauhdikkaan ajon tai mäkisen maaston aikaansaamasta väsymyksestä. Odotan jotakin kokonaisvaltaisempaa ja kouriintuntuvampaa – en ihan tarkalleen tiedä mitä, ja se juuri pitääkin intoa yllä.

Parhaassa seurassa

Olen monin tavoin hyvin onnekas ensikertalainen. Ensinnäkin, joukkuettani johtaa Mikko, joka on erittäin kokenut pitkänmatkanpyöräilijä. Hän on luvannut vastata reitin ja taukojen suunnittelusta, joten säästyn itse huimalta määrältä ennakkotyötä. Etenemisen suunnittelu ilman aiempaa randonneur-ajokokemusta olisi epäilemättä hyvin haastavaa ja saattaisi johtaa ikäviin väärinarviointeihin. Ei minulla ole käsitystä siitä, miten esimerkiksi tauot tulisi ajoittaa tai kuinka paljon aikaa taukojen väliseen etenemiseen kannattaa varata. Lisäksi olen teknologisesti hyvin jälkeenjäänyt, joten minun ohjaamanani letka joutuisi suunnistamaan paperikarttojen ja taskulamppujen turvin. Katkennut ketju paikattaisiin jeesusteipillä.

aliisa_3Ensikertalaiset ja konkari valmiina matkaan. Vasemmalta oikealle Mikko Mäkipää, Aliisa Priha, Tero Männikkö ja Matti Priha. Kuva: Mirja Priha

Toiseksi olen onnekas, kun joukkueeseemme kuuluu Mikon ja minun lisäksi kaksi muutakin kuskia: fleche-ensikertalaiset Tero Männikkö ja Matti Priha. Uskon, että suuremmasta porukasta on matkan varrella sekä henkistä että käytännöllistä hyötyä. Porukassa ajo tuntuu aina joutuisammalta kuin yksin tai kaksin ja mahdollisten rikkojen sattuessa paikalla on useat osaavat kädet. Tuntuu myös helpottavalta ajatella, etten ole ainoa ensikertalainen.

Kolmas ja ehkä kaikkein tärkein onnekkuuteni tekijä on se, että yksi joukkomme jäsenistä on pitkäaikainen apukuskini Matti. Mikäli sukunimi ei sitä jo paljastanut niin kerrottakoon, että Matti on apukuskin roolin ohella myös isäni. Hänen takapyöräänsä olen tuijotellut tuhansien kilometrien verran ja tiedän, että sen pyörän imussa on tasainen ja turvallinen peesi. Matti tuntee minut ajajana paremmin kuin kukaan muu. Hän tietää, millä sanoilla minua kannattaa kannustaa ja tunnistaa myös ne hetket, kun on paras olla vaan ihan hiljaa. Uskon, että näin pitkässä ajossa tutun henkilön tuesta on ajon kannalta kaikkein suurin hyöty. Neljänsadan kilometrin aikana mielessä ehtii pyöriä jos jonkinmoisia ajatuksia, ja synkillä hetkillä talismaaniapukuski tulee varmasti tarpeeseen.

Viime hetken viilaukset

Vaikka flecheä edeltävä viikko onkin kesän aurinkoisin ja lämpimin, yritän hillitä ajohalujani ja typistää maantielenkit lyhyiksi himmailuiksi. Rauhalliseen pitkänmatkanpyöräilyyn kun ei levon lisäksi muita valmistelevia treenejä tarvita. Koetan myös pitää huolta riittävästä ravitsemuksesta kokkaamalla kaksi iltaa ennen lähtöä maailman suurimman pastakattilallisen.

Olemme Matin kanssa päättäneet lähettää vaihtovaatteet postipaketissa siihen Jyväskylän hotelliin, jonka aamiaispöytään matkamme päättyy. Näin ollen meitä odottaa maalissa paitsi sauna, suihku ja valmis ruoka, myös puhdas ja raikas vaatekerta. Uskon, että paluujunan kanssamatkustajatkin arvostavat suunnitelmaamme.

Keskiviikkona käyn luottohierojani Kari Rissasen käsittelyssä. Puolentoista tunnin aikana hänen osaavat otteensa karkottavat pahimmat kiristykset lihaksistani. Pyydän erityisen huolellista hierontaa selän ja niskan alueelle, sillä niistä olen ajon kannalta eniten huolissani. Vaikka pyöräni ja ajoasentoni ovat olleet nyt kolme kautta samat, tämän kevään riesana on ollut pitkien lenkkien aikana yläselkään iskevä kova kiputila. Pelkään tuon lapojen välissä pesivän pinteen olevan flechen suurin sudenkuoppa. Koetan hieronnan lisäksi ennaltaehkäistä selkäkipuja säätämällä ajoasentoani hivenen pystymmäksi. Matkan aikana tulen suojautumaan noidannuolilta pyhän kolminaisuuden eli venyttelyn, kipulääkkeiden ja hevoslinimentin voimalla. Kolmiolääkkeet täytynee säästää paluujunaan, ettei saa syytettä päihtyneenä polkemisesta. Onneksi kahvi on laillinen huume.

aliisa_1Puolet päälle ja puolet satulalaukkuun. Yhden hengen kantamukset koostuvat lähinnä lämmikkeistä ja välipaloista. Kuva: Aliisa Priha

Torstaina levittelen varusteeni olohuoneen lattialle. Sääennuste lupaa hyvää, joten yölläkään ei pitäisi olla pelkoa paleltumisesta. Olen siitä erittäin helpottunut. Lyhyen lenkin ajaa kyllä säässä kuin säässä, mutta näin pitkällä matkalla navakka tuuli tai vaakasuora sade voisivat katkaista kamelin selän. Nyt sadetakki valikoituu mukaani ainoastaan sen keveyden ja tuulenpitävyyden ansiosta. Takin lisäksi etulaukkuun katoaa myös mm. lämmikkeitä käsille ja jaloille, paikkaustarpeita, aurinkorasvaa ja herkkupähkinöitä. Kovin paljon ei tarvita, sillä matkan varrelle mahtuu useampia pysähdyksiä.

Mitä lähemmäs lauantaiaamu hiipii, sitä kovemmaksi jännitys yltyy. Intoilevaa mieltäni tyynnyttää kuitenkin ajatus, että flecheen ei oikeastaan voi valmistautua väärin. Kokeneempaa kapteeniamme lainaten: ”Brevetille ei tarvitse valmistautua, sinne vain lähdetään”.

aliisa_5Tie halki eteläisen Suomen on pitkä ja kaunis. Valkeakosken pienemmillä teillä seurue sai polkea kaikessa rauhassa. Kuva: Aliisa Priha

Matkan jälkeen: Hämmentynyt ja onnellinen

Hotelli Scandicin aamiaissalissa huokuu raukean onnellinen tunnelma. Vuorokauden tien päällä viettäneet polkijat nautiskelevat buffetin antimista ja vaihtavat samalla kuulumiset toisten tiimien kanssa. Meitä on paljon: silmämääräisesti arvioiden hotellin pihaan saapui yhdeksän maissa neljä-viisikymmentä pyöräilijää. Naisten saunan puolella tosin oli melko yksinäistä.

aliisa_4Perillä Scandicin pihassa kello 8:40. Kuva: Mikko Mäkipää

Oma olotilani on ennen kaikkea hämmentynyt. Tässäkö nyt todella olen, onko nyt tosiaan aamu ja olenko juuri polkenut pyöräni Töölön Café Regatasta Jyväskylään saakka? Selän ja käsien kivistävä tunne epäilemättä kielii pitkästä ajotaipaleesta. Ajan kulkua on sen sijaan vaikea ymmärtää. Ihmettelemme Teron kanssa yhteen ääneen sitä, kuinka ajantajun voi porukalla ajaessa kadottaa ihan täysin. Havahduimme siihen ensimmäisen kerran Vaajakoskella, kun kahdeksan tuntia oli taittunut aivan huomaamatta. Flechellä oikeastaan koko ajan käsitys muuttuu: neljän tunnin siirtymä on vain osa suurempaa kokonaisuutta ja kelloa seuraa lähinnä abstraktina ilmiönä. Kuten lentävä lauseemme vessa- ja venyttelytaukojen pitämisestä kertoo: ”Tunnin nyt kestää aina!”

Flechellä koko ajan käsitys muuttuu.

Kaiken kaikkiaan ajo sujui täysin suunnitelmien mukaan. Rikkoja tai haavereita ei sattunut, varustehuolto toimi moitteettomasti ja kelikin oli kuin urheilusuoritusta varten tilattu. Osasin noudattaa neuvoa koneiston tasaisesta ravitsemisesta ja heitin kitaani tasaisin väliajoin pähkinöitä, suklaajuomaa tai äitini leipomaa oliivileipää. Maltillisen tahdin ansiosta syke pysyi alhaisissa pk-lukemissa ja jatkuva eteneminen oli mahdollista. Kiputuloja tuli yläselkään ja vasempaan olkapäähän, mutta jalat tuntuivat lopussakin yllättävän tuoreilta.

Jättiläiskanan takaa-ajo ja joukkueen voima

Valehtelisin jos väittäisin, että koko matka taittui kuin siivillä. Flechen haaste piilee mielestäni ennen kaikkea yön yli kestävässä ajossa. Kuka tahansa olisi väsynyt jo pelkästä yhtämittaisesta valvomisesta, ja kun syvimmän unen tunnit viettää vielä pyörän kampia veivaillen, uuvuttaa se ihan eri tavalla kuin esimerkiksi monta peräkkäistä ajopäivää.

Reittimme mutkitteli Jyväskylään ohittaen Hämeenlinnan lännestä ja Tampereen sen itäiseltä puolelta. Kaiken kaikkiaan kilometrejä kertyi 450 ja satulassa istuttuja tunteja yhdeksäntoista. Jäljelle jääneet viisi tuntia kulutimme viiteen taukoon: Topenon Kalamylly (109km/klo 13:15), Kangasalan Kaivannon keidas (225km/19:00), Oriveden Oritupa (290km/23:30), Jämsän Shell (385km/4:00) ja Korpilahden Neste (420km/7:00). Matkan puoliväli tuli vastaan kuin varkain ja kolmeensataan saakka kilometrit kertyivät kuin itsestään. Sanonta siitä, että vauhti tappaa eikä matka, pitää siis näemmä paikkansa. Kaivannon keitaalla kesäkeittoa lusikoidessani en ollut uskoa, että olin jo rikkonut aikaisemman pyöräilyennätykseni ilman sen suurempaa yrittämistä.

aliisa_6Viimeinen ponnistus, pyörä tuuletuksen ajaksi ilmaan. Kuva: Mikko Mäkipää

Todellinen matkanteko alkoi Orivedeltä, josta starttasimme turvaliivein ja valoin varustettuina sadan kilometrin yöetapille. Orivesi-Jämsän etappi ja sitä seuraava 35-kilometrinen aamuyön pätkä olivat itselleni kaikkein haasteellisimmat. Sinänsä hämärällä ajo oli hiljaisuudessaan ja rauhallisuudessaan todella miellyttävää, eikä lämpötilakaan pudonnut missään vaiheessa alle kahdentoista asteen. Kello kahden aikaan taakse taittuneet kilometrit alkoivat kuitenkin armottomasti painaa sekä jaloissa että silmäluomissa. Viimeisellä satasella tavoitin kokonaisvaltaisen uupumuksen, joka taitettiin vain tahdon ja muiden ajajien antaman tuen voimalla. Aivan uusi kokemus oli viiden maissa iskeneet uniharhat: kihnutin autopilotilla eteenpäin ja samalla olin varma, että jättiläismäinen kana jahtaa minua ja olen Jämsän kansakoulun opettajatar.

Jättiläismäinen kana jahtaa minua ja olen Jämsän kansakoulun opettajatar.

Vähä vähältä kilometrit kuitenkin hupenivat ja Jyväskylä alkoi tuntua todelliselta määränpäältä. Aamuyön tunnit olivat vaikeita, mutta tarjosivat juuri sen, mitä olin flecheltä lähtenyt hakemaan. Maalissa vallitseva tunne oli ylpeys – ei niinkään itseäni kuin joukkuettamme kohtaan. Perille pääsemisestä en kiitä jalkojani vaan Mattia, Mikkoa ja Teroa. Juuri joukkueen muut jäsenet tekivät pitkästä matkasta joutuisan ja miellyttävän. Ja kuten etukäteen arvelinkin, Matti osasi oikealla hetkellä ojentaa jugurttibanaanipussin ja seurata, etten kanaunieni aikaan hortoile vastaantulevien kaistalle. Apukusin tehtävä on tuoda toisen parhaat puolet esiin. Apukuskini ja joukkueeni kanssa kykenen todistetusti suorituksiin, joista en yksin uskaltaisi edes unelmoida.

1 kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>