elokuu 25, 2015

Hullunpolkasu Jäämerelle – koko kansan pyöräretki

Aloittelevan pyöräretkeilijän ensimmäinen Hullunpolkasu 9.-11.7.2015.

Keväällä 2014 äkäslompololaisen Jounin Kaupan kauppias Sampo Kaulanen päätti kohottaa kuntoaan näkyvällä ilmoituksella ja julkaisi omannäköisensä liikuntahaasteen sosiaalisessa mediassa. Sampo latasi verkkoon kuvan itsestään umpityylikkäässä pyöräilyasussa ja lupasi pyöräillä Jäämereen uimaan, jos 50 000 ihmistä tykkää kuvasta.

Lukema tuli täyteen muutamassa päivässä, ja pian syntyi idea Hullunpolkasusta, johon Sampo kutsui ihmisiä mukaan pyöräilemään. Ensimmäiseen Hullunpolkasuun osallistui yli 30 pyöräilijää, ja haastavista keleistä huolimatta tapahtuma oli jymymenestys, minkä johdosta se päätettiin järjestää uusiksi tasan vuoden päästä. Itse en ensimmäisellä polkasulla ollut mukana, mutta idea oli niin hieno, että vuoden 2015 reissulle piti ilmoittautua heti. Luvassa olisi seuraksi muitakin aloittelevia pyöräilijöitä ja noin 340 kilometrin mittainen opastettu reitti, jonka tavallinen tallaajakin kulkee kolmessa päivässä ilman kauhuja. Koko lysti vieläpä ihan ilmaiseksi, joskin majoitukset ja ruokailut jäi hoidettavaksi itse.

Ennakkovalmistelut ja kuntoisuusluokitus

Olin suunnitellut ensimmäistä omaa pyöräreissua useana aiempana kesänä, mutta jäin ennakkoluulojeni vangiksi. Muutamaa yhden päivän reissua lukuun ottamatta pyöräretkeily tuli aina sivuutettua liian haasteellisena, kalliina tai muka kiireen vuoksi. Tällä kertaa oli nimi paperissa ja päivät kalenterissa, joten pääsin nopeasti empimisestä suoraan tekemiseen.

Majoitukset varasin jo keskitalvella. Hostellit tapahtuman reitille löytyivät helposti: Äkäslompolo, Hetta, Kautokeino ja Alta. Ensimmäinen pyöräreissu tapahtuisi siis sisätiloissa yöpyen ja valmiiden päivällisten avustuksella. Pohjoisen hintataso oli kuitenkin edullinen. Yhden hengen mökkivuokrat olivat 30–40 euron luokkaa ja yhteismajoitukset vain parikymppiä.

Paluukyyti Äkäslompoloon bussilla oli myös järjestetty halukkaille osallistujille ja pyörille. Energiajuomaa olisi tarjolla ilmaiseksi, ja tavaratkin voisi halutessaan jättää huoltoauton kuljetettavaksi. Myöhemmin selvisi, että mukana ajaisi jopa Äkäslompolon urheiluliikkeen mekaanikot pakettiautolla, joka olisi täynnä varaosia laidasta laitaan.

Uni- ja ruokahuollot oli siis hoidettu, joten enää oma kulkupeli piti hienosäätää. Ympärivuotisessa ajossa oleva sinkula tarvitsi hieman lisukkeita retkelle. Pohjoisten teiden päällysteiden kunnosta ei ollut varmuutta, joten renkaiksi valitsin talvisin käyttämäni 30 mm CX Pro –nappulakumit, jotka ovat huonolla asfaltilla mukavammat kuin nopeat maantierenkaat. Kiinnitin huokean tarakan ja sivulaukut taakse sekä vesitiiviin boksin käyräsarvien eteen. Ensimmäisellä testilenkillä jo selvisi, että sivulaukku voi heilahtaessaan kiilata lokasuojan rullalle renkaan ja tarakan väliin pysäyttäen kulkuvälineen etenemisen hyvin nopeasti. Nämä asiat kannattaa näköjään testailla kunnolla kotipuolessa ennen pidemmille siirtymille lähtemistä.

Sivulaukkuihin pakkasin sadevarusteet, vaihtovaatteita, varasatulan, muutaman sisäkumin ja työkaluja. Ylempään osastoon varasin kolme litraa vettä, mikä osoittautui hieman ylimitoitetuksi ja nosti pyörän massakeskipisteen turhan ylös. Etulaukussa oli puhelin, lompakko, kartat ja pientä purtavaa ajon aikana nautittavaksi. Päätin pitää laukut koko matkan pyörässä kiinni ja huoltoauton palvelut vain varalla, jotta reissu olisi omatoimisen pyöräretkeilyn harjoitus maaliin asti.

Kevään myötä varmistui edeltävät kesälomapäivät ja luottamus omaan peruskuntoon, joten päätin aloittaa Hullunpolkasun suoraan kotiovelta Oulusta. Retki Perämereltä Jäämerelle kalskahti keltanokan korvaan hienolta seikkailulta kuin Transcontinental Race konsanaan. Alkumatkan yöpymiset olisivat Torniossa ja Pellossa. Luvassa oli siis kuusi päivää rauhallista pyörittämistä. Sehän ei ole mitään, jos pikkutyttökin aloittaa reissun Hangosta asti, läskipyörällä.

trip-6182735-map-full

Reitti Oulusta Jäämerelle. Sininen, vihreä ja purppura ovat Hullunpolkasun päiväreitit. Tarkempi karttanäkymä täällä.

Oulu – Tornio – Pello – Kolari

1537588_10153196736759262_4894946351655329542_o

Lähtöpiste Oulusta ystävyyskaupunki Altaan. Kuva: Antti Pikkarainen

Maanantaiaamu, ensimmäinen päivä. Jännitti valtavasti, miten matkanteko onnistuu. Meneekö heti sisureita vaihtoon tai hajoaako pyörästä osia? Kestääkö selkä, polvet ja ranteet tuntikaupalla pyöräilemistä? Maisemat olivat kuitenkin tuttuja, ja jos jokin menisi vikaan, niin bussilla pääsisi nopeasti kotiin. Ensimmäiset kolme päivää saisi harjoitella täysin omaan tahtiin ja ehtisi tarvittaessa peruuttaa koko osallistumisen, jos tulee ongelmia.

Oulusta Kemiin ajelin pyöräteitä ja vanhaa maantietä pitkin. Nelostietäkin joutui menemään jonkin matkaa ja rekkojen imua sai varoa ihan tosissaan. Matkaa pääsi kuitenkin taittamaan todella pitkästi myös pyöräteitä pitkin. Esimerkiksi Simosta Kemiin löytyi pitkät pätkät uutta ja leveää pyörätietä hieman valtatiestä sivussa.

Olin ostanut jopa kartan, jotta löytäisin parhaat reitit valtatien vaihteluksi. No, eihän kyseinen kartta kuitenkaan kerro, onko tiellä päällyste vai soraa, ja niin erehdyin yli 10 kilometrin soralenkille Iin Kantolassa. Kartan lukeminen loppui siihen, ja päätin jatkaa vain tienviittojen ja häilyvän paikallistuntemuksen varassa kohti pohjoista.

Tiistaina aamulla Torniossa alkoi sade, jota kesti keskiviikon iltapäivään Kolarin kirkonkylälle. Se ei tunnelmaa haitannut, vaikka välillä meinasikin lämmöt loppua kesken. Hieman ennen toista yösijaa Pellon pohjoispuolella pääsi nälkä hieman pahemmin yllättämään ja huomasin, miten voimat ehtyivät aivan hetkessä. Kokemuksesta viisastuneena pikkuhiljaa aloittelijakin alkoi oppia, että ruokaa pitää syödä melkein koko ajan ja niin paljon kuin pystyy.

Kilpisjärventie oli mukava ajaa. Tornionjoki näkyy välillä tielle, korkeuserojakin on hieman ja muutaman kerran mennään kylän poikki. Poiketa olisi voinut vaikka Aavasaksan vaaran päällä tai joen koskilla, mutta säästelin voimia ja pysyin suoralla reitillä. Turtolassa valtatieltä löytyi viiden tuuman naula, joka ensin kilahti rungon pohjaan ja sitten puhkaisi takakumin. Onneksi ulkokumi ei revennyt tai naula osunut jalkaan. Seuraavalle reissulle lähtee varmasti mukaan myös taittuva vararengas.

Äkäslompoloon saapuessani keskiviikon iltapäivällä oli todella huippufiilis. Kolme päivää soolona tien päällä oli selvitty ilman murheita. Maisemat alkoivat vaihtua jokivarresta tuntureiksi ja sadepilvet väistyivät. Pari asiaa kosteudesta ja Lapin kesästä oppineena tilasin vielä urheiluliikkeestä Hullunpolkasun starttiin säänkestävät kengänpäälliset. Niiden kanssa kaikki olisi valmista varsinaiseen koitokseen.

Kolmen päivän porukka-ajo vapaalla vauhdilla

Jounin Kaupan pihassa oli markkinahumua torstaiaamuna 9. heinäkuuta. Yli 120 innokasta polkijaa ja ainakin saman verran huoltojoukkoja kokoontui yhteislähtöön. Mukaan oli ilmoittautunut monenmoista harrastajaa. Osa oli selkeästi viihtynyt viime vuosina pitkäänkin pyörän satulassa, mutta reilusti enemmän oli rentoja sunnuntaipyöräilijöitä. Puheenporinassa kuului monia murteita, ja iso osa asuntoautoista oli tullut paikalle ruuhkaisemmasta Suomesta asti. Tuusulasta oli ajettu jopa isolla porukalla hienolla bussilla, joka jatkaisi tapahtuman mukana pohjoiseen.

Useimmilla osallistujilla pyörässä oli renkaat, jarrut ja vaihteet eikä tarkkaan valittua Campagnoloa ja Dura-Acea tai hiilaritolppaa ja aggressiivista geometriaa. Lukkopolkimien käyttäjät taisivat olla reippaasti vähemmistössä. Ajoasuksi osallistujat olivat valinneet enimmäkseen tavallista ulkoiluvaatetta, mutta myös pyöräilyasuja näkyi sekä mielikuvituksellisempia asuja, muun muassa supersankari- ja eläinhahmoja. Urheiluliikkeen vuokrapyörillä ajavia oli mielestäni yllättävän iso joukko. Itse kavahtaisin ajatusta lähteä kolmeksi päiväksi tien päälle oudolla satulalla ja vain suurin piirtein sopivalla rungolla. Ikähaitari oli noin 12–70 vuotta, ja naisia ja miehiä jokseenkin tasavahvasti.

11728692_654985044637439_1582650673735999503_o

Lähtöhumua Äkäslompolossa. Kuva: Markus Kiili Photography

Matkaan lähdimme komeassa jonossa kohti Pallastunturia. Sieltä matka jatkui Raattaman kylän lounastauon kautta Hettaan, jonne matkaa kertyi yhteensä noin 145 kilometriä. Jono venyi päivän aikana useamman tunnin mittaiseksi. Siirryin pitkiä matkoja itsekseni, sillä olin tottunut omaan vauhtiin. Lisäksi sinkulalla joutui kelaamaan vauhtia vastamäkiin, jolloin jonossa tuli hankalia ohituksia, joten yksin tai pienessä joukossa eteneminen oli myös turvallisempaa.

Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tie ja tunturien maisemat olivat todella hienoja. Kaiken lisäksi etelänpuoleinen tuuli avitti matkantekoa ja auringonpaiste kruunasi elämyksen. Reitin risteykset oli viitoitettu järjestäjän toimesta eli karttaakaan ei tarvinnut seurata kuin oman mielenkiinnon verran. Kuulemani mukaan ensimmäisenä vuonna navigointi oli osoittautunut pulmalliseksi jossakin kohdassa, mutta nyt siitä ei tarvinnut ajajan huolehtia.

11713746_657250951077515_7002074383687511807_o

Suurten tunturien maisemissa pyöräilyä. Kuva: Markus Kiili Photography

Hetassa oli järjestetty markkinat ja kyläjuhla torille Hullunpolkasun kunniaksi. Useimmat hullut siirtyivät jo aikaisin lepäämään seuraavaa päivää varten, ja musiikkiesitysten sekä parin puheen jälkeen kylänraitti hiljeni takaisin normaaliin torstai-iltaan. Saunalla vaihdettiin kokemuksia Etelä-Suomen ajotapahtumista ja Venäjän puolella ajamisesta. Joku oli käynyt kauempanakin ulkomailla ajamassa, mutta aniharva oli kovin montaa tapahtumaa ajanut. Majatalon aulabaarissa jotkut tukivat paikallista taloutta palautusjuomalla tai parilla, mutta hissukseen vetreimmätkin hulluttelijat siirtyivät levolle.

Hotelli Hetan majatalo tarjosi Hullunpolkasun osallistujille hostellimajoituksen lakanoilla ja pyyhkeillä, saunan, illallisen ja aamiaisen – kaikkineen vain 20 eurolla per osallistuja. Ruokatarjoilut vieläpä ylittivät reilusti edellisviikolla testaamani Keski-Suomen hotellit, joten syrjäseutulisän sijasta palvelu olikin puoli-ilmaista ja erittäin ystävällistä.

Aavaa maisemaa ja loivia mäkiä

Hetan torilta jatkoimme lähes suoraan karttapohjoiseen kohti Kautokeinoa. Reissun lyhin päiväetappi oli vain 80 kilometriä, ja lounastauko tuntui yllättävän heti, kun oli päästy vauhtiin. Eihän siinä auttanut muu kuin ruoan päälle nauttia täydellisestä säästä ja avarista maisemista. Kampia sai pyörittää juuri niin rennosti kuin olin talvesta asti toivonut. Lapin erämaassa ajaminen tarjosi parastaan.

11722353_655269274609016_1257805918708533726_o

Kirjoittaja nauttii maisemista ryhmän keulalla. Kuva: Markus Kiili Photography

Norjan rajalla pysähdyimme ottamaan muistoksi kuvia, ja nähtiinpä sellainenkin harvinainen tilanne, että pohjoisen rajavartija päätti ryhtyä tositoimiin, kun Batman (nimi muutettu) yritti livahtaa rajan yli tullaamatta tavaroitaan. Kehontutkimuksesta selvittyään sankarimme jatkoi matkaa yhtä ylväänä kuin siihenkin asti.

Kautokeinossa olin ensimmäisten joukossa jo iltapäivällä, joten kävin katselemassa paikkoja muun muassa kotiseutumuseon pihassa ja maisemaa kylän viereisen harjun päältä. Parhaat näkymät löytyivät ehkä silti Pitstop-pitseriasta kylän pohjoislaidalta. Leirintäalue oli täynnä Hullunpolkasun porukkaa vaikka noin puolet oli valinnut yösijan Thon hotellilta. Nuotiokodassa oli rauhallinen tunnelma ja jotkut grillasivat ruokaa ulkona nuotiolla. Mäkäräisiäkin oli Pohjanmaan mittapuulla erittäin tuhdisti, mutta eipä onneksi tarvinnut pusikon laidassa huoltaa pyörää enempää kuin tarkistaa renkaanpaineet. Jututtamani urheiluliikkeen miehet kertoilivat, että muutamaa pinnaa lukuun ottamatta tekemistä oli ollut lähinnä uusien pyörien säätämisessä eikä isompia remontteja oltu tehty.

Tunturien ylitys Jäämeren tuulessa

Aamulla kokoonnuimme hotellin pihassa kolmannen päivän etapille. Aikaisimmat olivat karanneet tien päälle jo klo 5 aikaan ehtiäkseen muiden kanssa samaan aikaan perille Altaan. Kautokeinossa oli aamulla vain kourallinen lämpöasteita, ja aloitin urakan kuoritakin kanssa. Hyvin pian kävi selväksi, että takki oli tarpeeton, sillä tien reitti oli piirretty varsin jyrkkiin mäkiin ja tuuli oli kääntynyt meitä vastaan.

Vastatuuli heilutteli osallistujia sen verran, että kaksi päivää vallinnut nauru ja hilpeys oli monella muuttua hampaiden kiristelyksi. Pientä sadattelua kuului sieltä täältä ja oma pyöränikin muuttui vastatuulessa ja -mäessä soutulaitteeksi, jolla sai kiskoa tosissaan, että pääsi eteenpäin. Päivän matkasuunnitelma kului kuitenkin hyvää vauhtia, kun hoksasimme vähän kierrättää jonon keulapaikkaa. En ollut koskaan aiemmin pyöräillyt porukassa ja luulin, että vahvemman kuuluu takaa ohittaa eikä etummaisen ”luovuttaa” kärkipaikka, joten melko pitkiä vetoja kyllä meni keulassa. Kiireisimmät olivat jo kosolti edellä suorittamassa nopeinta aikaa eli millään kovalla vauhdilla en lähtenyt tätäkään päivää puskemaan.

Tunturien hieman vaivalloisen ylityksen jälkeen jäljellä oli lähinnä laskeutuminen Altan vuonoon etukäteen hehkutettua kanjonitietä pitkin. Täytyy sanoa, että Oulun läänin kiertäjälle Altan kanjoni oli aivan maaginen mäkiajo. Valtavat vuorenseinämät, melko kapea tie, jyrkkä alamäki ja joen kuohut kanjonin pohjalla jäivät lähtemättömästi mieleen. Yhtäkkiä vuoret sitten loppuivat, ja tipahdimme keskelle mäntymetsää ensimmäisen kerran pariin päivään. Tunne oli kuin kotiinpaluu vieraassa maassa, kun silmä oli juuri ehtinyt tottua pelkkiin tunturikoivuihin.

Viimeisen lyhyen maaseutusiirtymän jälkeen ajoimme maaliin Altan leirintäalueen pihaan kuulostelemaan, kuinka raskas se vastatuuli kenellekin oli, ja miten paikat olivat tai eivät olleet pysyneet ehjinä. Retkikuntia saapui pihaan vähän väliä, ja tuuletuksista päätellen kolmessa päivässä oli kyllä ollut ihan reilusti pyöräilyä monelle hullulle.

Alkuillasta poljimme vielä yhteislähdöllä uimaan eli Altan museon rantaan, jossa kastauduimme Jäämeressä ja kokoonnuimme yhteiskuvaan. Muutama pyöräilijä palkittiin erityisen hulluista ajoasuista ja kaikki saivat pienen muistolahjan. Omalle kohdalle suurin palkinto oli kyllä nähdä lumihuippuiset vuoret ja rauhoittua hetkeksi seuraamaan, kun kalastusalus taivaltaa suuren vuonon halki. Muutamaa päivää aiemmin olin istuskellut Simossa Merihelmen terassilla ja miettinyt, muistanko edellisestä kerrasta, miltä se Jäämeri näyttää. Nyt ainakin muistan. Todella upealta nimittäin.

11817077_663074073828536_5251122920102943383_n

Pulahdus Jäämeressä kruunasi monen päivän pyöräilyn. Kuva: Markus Kiili Photography

Hulluus ja siihen sopiva lääkitys

Hullunpolkasuun osallistuminen oli kovia odotuksiakin hienompi kokemus. Tapasin mukavia ihmisiä ja opin paljon pyöräretkeilystä. Matkalla ei sattunut isompia kommelluksia ja keho sekä pyörä pysyivät ehjinä. Orastavaan pyöräilyhulluuteen se ei tarjonnut lääkettä vaan pikemminkin heitti bensaa tulipaloon. Edes päiväkausia yksin ajaessa ei tullut tylsää hetkeä, eikä käynyt mielessä laittaa musiikkia kuulokkeisiin. Reissun jälkeen rohkaistuin lähtemään myös Oulussa yhteislenkeille maantielle ja tulipa jo ajettua myös 400-kilometrinen brevetti pienellä porukalla.

Tuntuu siltä, että edessä on paljon mukavia syys- ja talvikilometrejä ennen seuraavaa Hullunpolkasua. Mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon ja kuinka hulluja osallistujia paikalla on ensi vuonna. Huhuissa vuoden 2016 tapahtumasta on mainittu myös lisäoptiona umpihulluille Nordkapp, mutta tuttu Äkäslompolo-Alta järjestyy varmasti.

Teksti: Antti Pikkarainen

Artikkelikuva: Markus Kiili Photography

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>