kesäkuu 19, 2015

Etelä-Saimaan pyörähdys

Kirjoitus on mukaelma aiemmin julkaistusta blogikirjoituksesta.

Retkeilimme ma 14. – pe 18.7.2014 Etelä-Suomessa, osin Saimaan suunnalla.

Pitkin kevättä suunnitelmissa oli ollut pidempi reissu mahdollisesti ulkomaille, mutta lopulta loma-aikataulujen ynnä muiden reunaehtojen puitteissa päädyimme helpompaan ratkaisuun. Tämä oli myös Nikin ensimmäinen pyöräretki, joten oli henkisestikin helpompaa harjoitella aluksi pienimuotoisemmin.

Vanha retkipyöräni oli ollut poissa käytöstä jo jonkin aikaa, ja cyclocross-pyörää hankkiessani ajatukseni olikin, että tulen käyttämään sitä myös retkipyöränä – on turha pitää kolmea pyörää, jos ja kun retkipyöräily ei kuitenkaan ole pääasiallinen pyörälytapani vaan enemmän satunnaista. Kalustona tällä retkellä toimi siis Ridleyn X-Bow.

Koska nyt retkeilimme kevyemmin, ei ollut tarvetta etutavaratelineelle. Takatarakka oli ollut työmatkoja varten asennettuna jo jonkin aikaa, joten ainoat ylimääräiset varustelut olivat tankolaukun kiinnike ja seisontatuki. Edes lokasuojia en harkinnut, ja onneksi retkiviikolle olikin luvattu poutaista säätä.

Myös Niki varusteli oman krossarinsa (Ridley X-Night) retkikuosiin tarakalla, lisäpullotelineillä ja tankolaukulla (Ortliebin uusimmassa tankolaukkuversiossa onkin selvästi kehittyneempi magneeteilla toimiva sulkumekanismi, josta olen hieman kateellinen) sekä hankkimalla kestävämmät ulkorenkaat. Kieltämättä pientä virnuilua aiheutti, kun yksi suosituimmista kisakrossareista valjastettiin retkiratsuksi, mutta hiilikuitu kesti hyvin matkan rasitukset.

Omaan pyörääni kiinnitin seisontatuen, kun taas Niki torppasi ehdotukseni tukijalasta turhana. Retkellä sitten pitikin joka kerta etsiä sopiva puu tai muu tolppa tueksi – tai jopa laittaa pyörä nojaamaan omaani, joka sitten urhoollisesti seisoi ainoastaan oman jalkansa varassa!

Noin ylipäänsä tähän retkeen varustautuminen oli suhteellisen ylimalkaista, sillä päätimme suunnan ja reitinkin vasta edeltävällä viikolla, jolloin myös hankimme Nikille välttämättömimmät varusteet, kuten makuupussin. (Peloton-merkkinen makuualusta sentään löytyi, voittona Fuji-Peloton GP:stä.) Tarakan ja laukut Niki oli tilannut jo aiemmin Bike24:sta, mutta ne asennettiin paikoilleen vasta paria päivää ennen lähtöä.

Itse vahvistin jesarilla jo entuudestaan hieman rikkinäistä tarakkaani sekä vesivarmistin ulkoteltan saumat. Olin talvella tilannut alennuksella vanhemman telttamallin WikiUpista, ja koska sille ei vielä ollut ollut käyttöä, tajusin vasta lähtöä edeltävällä viikolla, ettei sen ulkoteltan saumoja oltu vesitiivistetty. Löytyi kuitenkin vanha tuubi saumaussilikonia, joten sekin homma oli nopeasti hoidettu. Itse teltan tiesin hyväksi, sillä olen yöpynyt vastaavassa aiemmin.

1. päivä: Helsinki-Porvoo-Loviisa-Kotka, 125 km

Polkaisimme matkaan omasta kotipihasta, mikä helpotti aikataulua, kun ei tarvinnut ehtiä muihin kulkuvälineisiin millään tietyllä kellonlyömällä. Tiedossa oli, että ensimmäinen ajopäivä olisi suhteellisen puuduttavaa siirtymää, sillä suorin reitti Porvooseen on paitsi tuttu myös tylsä. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että olisimme matkanneet junalla jonnekin kauemmas ja tulleet myös junalla pois, jolloin olisimme nähneet enemmän uusia paikkoja käytettävissä olevassa lyhyessä ajassa, mutta olimme viehättyneet ajatukseen retkipyörän selkään hyppäämisestä kotipihassa. Tulisipahan ainakin pehmeä lasku pyöräretkeilyn ihmeelliseen maailmaan.

Kipaisin vielä Itäkeskuksen Partioaitassa tekemässä viime hetken hankinnat (muun muassa viiden euron makuualusta teltan suojaksi tarakalle ja hyttyssuoja Nikille) ennen kuin nokka kääntyi kohti Porvoota.

10487432_10152539979798180_7927693175221526259_n

Nojallaan Itiksessä.

Pienestä aamuhidastelusta johtuen vältimme sopivasti yli pyyhkäisseen sateen, ja olikin mukava lähteä liikkeelle pilvisessä säässä edellispäivän helteen jälkeen. Edellisenä päivänä olimme ajaneet kuntopyöräilytapahtuma Royalin Lahdessa, mutta onneksi jalat eivät tuntuneet kovinkaan pahastuneilta. Sen sijaan siirtyessämme edeltävänä päivänä Pasilan juna-asemalta kotiin olin pyöräillyt ilman pyöräilyhousuja ja onnistunut saamaan ahteriini hieman hiertymiä. Onnekseni nämä eivät vaivanneet enää seuraavana päivänä.

Niki oli testannut pyöränsä retki-set-upia perjantaina työmatkallaan, jolloin takakiekon jo kertaalleen aiemmin korjattu vapaaratas oli sanonut itsensä irti. Onneksi Velosportin Anssi oli ennättänyt korjaamaan kiekon virallisen aukioloajan ulkopuolella (kiitokset!). Lähtiessä takakiekko ääntelehti parin kilometrin ajan, mutta hiljeni sitten eikä aiheuttanut ongelmia myöhemminkään.

Ensimmäinen tauko oli Porvoossa, josta jatkoimme kohti Loviisaa. 170-tie Loviisaan oli yllättävän mukava ajella, joskin muuttui huonokuntoisemmaksi kauempana Porvoosta. Loviisassa kahvittelimme jälleen paikallisessa leipomossa. Vastaan ajeli myös venäläisiä pyöräturisteja kokovartalosadesuojissaan samaan aikaan, kun itse olimme shortseissa ja t-paidoissa.

1622551_890956280919003_5544545901389584626_o

Porvoossa.

Suunnitelmana oli yrittää etsiä telttapaikkaa ennen Kotkaa, ja mikäli se osoittautuu mahdottomaksi, ajella Kotkan edustalla sijaitsevalle leirintäalueelle. Hinnat tarkistaessani olin kuitenkin pöyristynyt, sillä leirintäalueella pelkän telttapaikan vuorokausimaksu on 18 e + 5 e/aikuinen. Yhteensä siis yksi telttayö leirintäalueella olisi tullut maksamaan 28 e, mikä mielestäni on liikaa teltan kanssa liikkuessa, kun leirintäalueelta ei varsinaisesti saa muuta lisäarvoa kuin helpon pääsyn sisävessaan ja kätevämmät peseytymismahdollisuudet.

Pyhtään tienoilla ennen Kotkaa oli kuitenkin melko urbaania, joten viimeisenä oljenkortena teimme ylimääräisen koukkauksen hieman hiljaisempaan Heinlahteen. Lahdenpoukamasta löysimmekin riittävän hyvän telttapaikan, joka ei suoraan näkynyt tielle. Vesistön vieressä oli kuitenkin muuta kuhinaa, sillä hyttysiä riitti, ja Niki olikin kiitollinen, että olin viitsinyt huolehtia hyttysverkon myös hänelle.

Ensimmäinen telttapaikka, Heinlahti.

Telttapaikkaa tuumiessamme olimme unohtaneet ennakoida ja täydentää vesivarastojamme, joten Niki pyöräili vielä ylimääräisen lenkin (8 km/suunta) ilman tavaroita läheiseen Prismaan. Koko reissun suurin takaisku tapahtuikin takaisintulomatkalla, kun juuri ostetun iltakaljan tölkkiin oli mystisesti tullut reikä ja se oli osittain vuotanut kylmälaukkuun.

Yön aikana heräsin kerran, kun teinityttö pyöräili viereisellä tiellä laulaen kovaan ääneen. Varsin hyvin lauloi!

2. päivä: Kotka-Hamina-Klamila-Virolahti-Vaalimaa-Säämälä, 119 km

Seuraavana päivänä matka jatkui kohti Kotkan keskustaa ja sen läpi, mikä olikin tuttuun tapaan helpommin sanottu kuin tehty. Aiemmilla pyöräreissuillani olen oppinut, että kaupunkisuunnistaminen on yleensä yllättävän haasteellista, ja helpoimmalla pääsee, kun varautuu älypuhelimella ja/tai muulla navigointilaitteella (joiden akkuja kannattaa säännöstellä tositilanteita varten). Mukanamme oli Etelä-Suomen retkeilykartta, jossa on kyllä zoomaukset kaupunkien keskustoista, mutta niiden tarkkuus ei ole varsinaisesti riittävä.

Niki varmistamassa reittiä. Takana katkennut opastekyltti, edessä alkaa hiekkatie.

Heti aamusta pyöräni takapää alkoi pitää epämääräistä ääntä, joka oli sama kuin mikä retkipyörästäni oli kuulunut viime vuoden Viron-reissulla. Olin tällöin tutkinut mahdollisesti löystyneet pinnat ja muut vaihtoehdot enkä ollut keksinyt äänen lähdettä. Kun sama ääni kuului tällä kertaa eri pyörässä, aloin epäillä tarakkaa, josta siis on poikki yksi tukikannatin, mutta joka on jesarilla korjattu ja pysynyt toistaiseksi siten koossa. Nytkin takarakennelma vaikutti edelleen vakaalta eikä äänen syy taaskaan selvinnyt, ja se vaimenikin seuraaviksi päiviksi.

Kotkasta reittimme kulki Haminan läpi ja kääntyi eteläisemmälle 3513-tielle, jonka varrella sijaitsee muun muassa Haminan Pitkäthiekat-uimaranta. Kävimme pulahtamassa meressä ja tauon jälkeen matka jatkui samaa tietä eteenpäin. Tämä noin 30 kilometrin mittainen matka tuntui kestävän ikuisuuden vastatuulen ja jyrkkien ylämäkien takia. Pyöriemme välityksethän eivät olleet aivan optimaaliset mäkiseen maastoon varusteiden kanssa, joten ylämäissä vauhti hiipui matelevaksi.

Selvittyämme Vaalimaalle asti tuuli jäi selkämme taakse ja 387-tiekin, eli Via Karelia, oli tasaisempi. Pyörämatkaajia oli lähes ruuhkaksi asti, sillä ohitimme tiellä neljä polkijaa (ilmeisesti perhe, joka ei ajanut peräkkäin, mutta ryhmittyi taukopaikalla yhteen).

Seuraava telttapaikka löytyikin tämän tien varrelta, metsän uumenista. Aamusella ohitsemme käveli kaksi ihmistä, jotka suunnistivat päättäväisesti läheiseen pusikkoon. Liekö maanomistajia, jotka tulivat mittailemaan tiluksiaan – eivät kuitenkaan piitanneet meistä.

Toinen yö, Via Karelian varrella

3. päivä: Säämälä-Lappeenranta-Imatra-Ruokolahti-Puumala, 138 km

Lappeenrannan aamupäivä porotti aurinkoisena, ja viimein pääsimme jopa Saimaan rannalle! Lappeenranta on mielestäni varsin sympaattinen kaupunki, jossa olen käynyt pari kertaa aiemminkin.

Seuraava etappimme oli Imatrankoskella, jossa ruokailimme paikallisessa ravintolassa. Siellä jopa tunnistettiin vegaaniruokavalio, joten sain syödäkseni. Näin myös omin silmin kiinnostavat kuvituksin varustetut ”ethän seiso vessanpöntöllä” -kieltokyltit, joista viime kesänä kohistiin mediassakin. En seisonut.

Imatrankoski ja metallikaide.

Ruokolahdella pysähdyimme paikallisella huoltoasemalla, jonka pihalla kohtasimme puumalalaisen maantiepyöräilijän, joka mainosti meille Tour de Mäntylahtea. 160-kilometrinen kuntoajo oli määrä ajaa tulevana lauantaina, mutta valitettavasti emme olleet maisemissa enää silloin.

Ruokolahti-Puumala-väli on 50 kilometriä mäkistä tietä. Tässä vaiheessa olin itse jo jonkin verran väsynyt, joten jatkuvat harjujen ylitykset alkoivat tuntua puuduttavilta ja laskin kilometrejä Puumalaan, jossa meidän oli määrä yöpyä leirintäalueella. Kymmenisen kilometriä ennen Puumalaa sattui vielä sadekuurokin kohdalle, ja tunnelma alkoi hieman kiristyä.

Puumala siltoineen näytti kuitenkin söpöltä ja oli mukava yöpyä yksi yö leirintäalueella. Hinta oli hieman huokeampi, mutta kuitenkin samaa luokkaa kuin aiemmin äimistelemäni Kotkan leirintäalue (14 e + 4 e/hlö). Yöllä koko alue heräsi humalaisten huuteluun, mutta tomerat karavaanarit pistivät möykkääjät lopulta kuriin.

Illalla telttaa pystyttäessä vielä hieman ripsi, mutta sade taukosi yöksi. Uunituoreet saumojen vesitiivistykseni eivät siis päässeet stressitestiin, mutta uskoisin niiden pitävän melko hyvin.

Kolmas yö, Puumalan leirintäalue.

4. päivä: Puumala-Ristiina-Mäntyharju-Ahvenisto, 135 km

Ruokolahden jälkeen emme enää tasamaata nähneetkään, sillä loput retkipäivät olimme jatkuvasti ylä- tai alamäessä.

Puumala-Ristiina-välinen tie Saimaa-näkymineen oli kaunis, joskin tässä kohdassa aurinko piileskeli pilvien takana. Odotetusti jouduimme myös taittamaan noin 15 kilometriä mäkistä hiekkatietä, mikä toi reitille hieman lisähaastetta. Kunnolla ei päässyt varsinaisesti elvistelemään, sillä vastaan, samoja mäkiä ylittäen, polki iloisia mummeleita ilman sen kummempaa puuskutusta. Itselläni oli alla kapeat (28 mm) Schwalbe Durano -renkaat, joten alamäissä sai olla tarkkana, jotta renkaat eivät lähtisi irtohiekan mukaan kovemmassa vauhdissa. Vältyimme kuitenkin läheltäpititilanteilta ja rengasrikoilta, ja olimmekin ennen lähtöä laskeskelleet, että renkaiden tulisi kestää melko hyvin – onhan ne kuitenkin suunniteltu kestämään esimerkiksi 100-kiloinen mies, enkä itse edes kaikkien tavaroiden kanssa paina sen vertaa.

Hiekkatien jälkeen käännyimme tieltä pois satamakahvilaan, jossa vallitsikin iloinen iltapäivähiprakkameininki veneilijöiden kesken. Kahvittelun jälkeen maantiellä vastaan polki Nikille tuttu kilpakuski lenkillään. Oletimme hänen tuntevan tienoot, yksin kun oli maantiepyörällä liikkeellä, joten emme tajunneet mainita pian alkavasta hiekkatiestä. Ilmeisesti lenkki oli kuitenkin onnistunut.

Mäntyharjun postilaatikkopyöräily.

Osallistuimme tietenkin!

Saavuimme Mäntyharjulle kuuden maissa, jossa pidimme taukoa ja pohdiskelimme, miten pitkälle jatkaisimme. Alkuperäinen aikataulutuksemme oli olettanut, että olisimme kotona lauantaina, mutta koska olimme edenneet suunniteltua reippaammin, ja sunnuntaina olisi luvassa Vuelta Vantaa -kuntoajo, olimme yhtä mieltä siitä, että olisi mukava olla takaisin kotona jo perjantaina, jolloin saisimme yhden kokonaisen lepopäivän. Siispä päätimme jatkaa matkaa Mäntyharjulta vielä joitain kymmeniä kilometrejä, jotta seuraavana päivänä olisimme mahdollisimman lähellä Lahtea, josta tarkoituksemme oli hypätä Z-junaan.

Tässä vaiheessa olin jälleen itse hieman nukuksissa, mutta kahvi piristi, ja niinpä tulevat kilometrit taittuivatkin joutuisasti. Leiriydyimme lopulta pusikkoon jonnekin Pärnämäen ja Ahveniston välimaastoon.

Telttavirnistys.

Neljäs yö, Mäntyharjun ja Heinolan välillä.

5. päivä: Ahvenisto-Heinola-Lahti(-Helsinki), 87 km

Seuraavana päivänä agendamme oli posottaa suhteellisen suoraviivaisesti Lahteen. Heinolassa pysähdyimme kahvittelemassa paikallisessa Kyläpirtissä, jonka liepeiltä löysimme myös Nikin kioskin:

Nikin kioski. Tiettyä olutmerkkiä ainakin hyvin saatavilla.

Heinolan sillalla.

Matkalla Lahteen kohtasimme vielä pari paikallista kilpapyöräilijää, jotka varmaankin olivat takaapäin ihmetelleet hidasta ryömimistämme ylämäessä. Ainakaan itseäni hidas vauhti ei sinänsä haitannut – eihän tarkoitus ollutkaan ajaa kovaa -, kun välitykset kuitenkin riittivät etenemiseen eikä kertaakaan tarvinnut taluttaa. Jos X-Bow’ssa on retkipyöränä jotain valittamista, niin kisainen ajoasento tuntui ensimmäisinä päivinä käsissä ja niskassa. Viimeisinä päivinä tähän oli kuitenkin jo tottunut.

Ennen Lahtea retken toinen sadekuuro kaatui niskaamme. Oli selvää, että kyseessä oli vain kuuro, mutta koska ehdimme sen ensihetkien aikana jo kastua, emme jääneet pitämään sadetta vaan jatkoimme matkaa heittäen vain sadetakit niskaamme. Ohitimme sateen ollessa kovimmillaan kaksi muuta pyöräretkeilijää, jotka olivat jääneet pitämään sadetta bussipysäkille. Taisivat hieman kohotella kulmiaan, kun jatkoimme etenemistä.

Lahteen saavuimme hyvissä ajoin iltapäivällä ja niin edellissunnuntaista tuttuun tapaan heitimme pyörät junaan ja klonksuttelimme sen kyydissä Pasilaan.

Kaiken kaikkiaan selvisimme retkestä ilman vaurioita ja rengasrikkoja. Ainoastaan paikat kipeytyivät jonkin verran alkumatkasta ja yksi pohkeessani ollut paarmanpurema paisui noin nyrkin kokoiseksi. Reaktio oli vastaava kuin Skotlannissa, jossa paarma puri minua nilkkaan. Paarmat pureskelevat minua useinkin, mutta vain näillä kahdella kerralla puremakohta on turvonnut isoksi – ilmeisesti, kun koko päivän polkee, verta ja nestettä kertyy jalkoihin enemmän ja pureman aiheuttama pieni turvotusreaktio eskaloituu.

Nimetyistä maisemareiteistä matkasimme Kuninkaantietä, Via Kareliaa ja Vihreän Kullan Kulttuuritietä pitkin. Yleisesti (kaupunkialueet pois lukien) oli helppo suunnistaa retkeilykartan kanssa ja tiet olivat kohtuullisessa kunnossa. Autoilijat tuntuivat ohittavan meidät pääsääntöisesti melko huolellisesti teillä, joissa piennar oli kapea ja tie mäkinen ja mutkainen.

Tässä jälkikäteen piirretty kartta, jonka hienopiirteet saattavat hieman poiketa todellisuudessa kuljetusta reitistä.

Mustat pallerot merkitsevät summittaisia leiripaikkojamme.

Kuten kartastakin näkyy, emme kiertäneet koko Saimaata vaan ainoastaan sen eteläisimmän osan (riippuen toisin määritelmästä, sillä koska Saimaa koostuu ryhmistä eri järvialtaita, myös Saimaa-nimeä käytetään vaihtelevasti alueen eri osista – kyseessä voipi siis olla joko Saimaa, Suur-Saimaa tai Etelä-Saimaa). Reitin varrelle mahtui vanhoja linnoituksia, bunkkereita ja kalliomaalauksia, joita olisi varmaankin voinut ihmetellä enemmänkin, jos olisi malttanut polkea ylimääräisiä koukkauksia. Nähdäkseni on (ainakin) kahdenlaista ääripäätä pyöräretkeillä, joista toiseen kuuluu jatkuvat pysähtelyt ja kulttuurikohteiden tutkailu, kun taas toinen on vaelluksenomainen: ideana on olla osa ympäröivää maisemaa ja saada elämyksiä kokonaiskokemuksesta sen sijaan, että pyrkisi käsitteellistämään kaiken näkemänsä. Luonnollisesti kyseessä ei ole binäärinen jaottelu jompaan kumpaan.

Saimaa-aiheisista lauluista en osannut muita kuin Vanhojapoikia viiksekkäitä, Kaunis Veera (ajoimme myös Kauniin Veeran tien) ja Visulahden tunnarin. Saimaannorppaa tai muitakaan villieläimiä ei tullut nähtyä, joskin lintubongarit varmaankin olisivat tunnistaneet erikoiset öiset kilkatukset ja sirputukset.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>